keskiviikko 19. toukokuuta 2010

The Little Voice In My head Keeps Me Going On

Niin totta tuo teksti
Luulin että eilisen miinuskaloripäivän takia saisin hyvällä omallatunnolla syödä tänään ihan niin kuin normaalit ihmiset. Pystyisin syömään äitin tekemän letun ja olla iloinen. En vaan voi. Äiti odotti kotona hellan ääressä että tulisin kotiin. Se laittoi minut istumaan pöydän ääreen, kantoi eteeni lautasellisen kasvissosekeittoa ja lettuja. "syö kaikki", kuului käsky. Ja minähän söin. Neljä lettua. Äiti hymyili tyytyväisenä. Kiitin ja menin huoneeseen.

Itkettää ja ahdistaa. Koulu vaatii liikaa, äiti vaatii liikaa, minä vaadin liikaa. "Niin, sitten kun menet Turkuun opiskelemaan..." Nielaisen ja katselen kemiankirjaa edessäni. Huomenna on koe ja en ole kunnolla valmistautunut. Äiti on jo suunnitellut tulevaisuuteni: Saan L:än pitkästä matikasta ja pitkästä kemiasta, kirjoitan huippupääsykokeen lääkikseen ja pääsen sinne opiskelemaan lääkäriksi. Tietysti pääsen sisään ensimmäisellä yrittämällä. Äiti, mitä jos se ei ole minun unelma? Haluan lukea psykologiaa ja opiskella rauhassa.
"Kai sinä olet valmistautunut kunnolla siihen kemiankokeeseen?"

Eiliset tapahtumat nakertavat vieläkin mieltä. Ei, ne ei nakerra. Ne ovat valloittaneet ajatukseni. Sen nöyryytyksen jälkeen olen vielä motivoituneempi laihtumaan ensi lukuvuoden alkuun mennessä. 50 kiloa painan silloin. Ahdistaa ja itkettää, kyyneleet valuvat paksuja poskia pitkin pöydälle. Hyvä, itke pois turha paino. Niin kamala, riittämätön olo. En ole tarpeeksi ahkera kotona, en saa tarpeeksi hyviä arvosanoja, en ole tarpeeksi mukava kaikille... En ole tarpeeksi laiha.

8 kommenttia:

  1. hohhohhoijaa, vittu sä oot jo iha hyvä, säki voisit vähä valastuu ja tajuta et sun ei tosiaa oo tarvittava tehä mitään, ei laihtuu, ei suorittaa L:iä ylppäreistä ym. "täydellistä", jos vaa hyväksyisit ittes sellasena ku oot, ni lähtis tollane maailman turhin ahdistus jostai laihdutuksestki pois. kunha nyt tosiaa ymmärrät et sun EI TARVII tehä yhtää mitää noit asioit, mitä nii kovin väitit et sun tarvis. ei nimittäin tarvii.

    VastaaPoista
  2. Ihmettelen..

    miksi sun äiti pakottaa sut syömään, vaikka olet ihan normaalipainoinen? Ja jos sä olet jo lukiolainen (?) niin yritä hyvä ihminen irrottautua vanhemmistasi. Sun äitis EI VOI päättää MITÄÄN sun puolestasi. Sä teet just niinkuin sä haluat. Ala nyt vähän kapinoida, haloo. Sano, että menet amikseen ja mietit sitten jotain yliopistoo. Sano se ihan vain järkyttääksesi äitisi täydellistä maailmaa. Se ei voi elää elämäänsä sun kautta - siitä siinä on kyse.

    VastaaPoista
  3. Nyt hei. Ketä varten sä opiskelet, sun vai sun mutsis? Oletko sä sanonut sille mitä sä oikeasti haluat elämältäsi, vai vain nyökytellyt päätäsi, mahdollisesti hymyillyt ja sanonut "Juu, äiti."??
    Sä elät SUN elämääs. Älä tuhoa sitä laihduttamalla, stressaamalla turhasta ja suorittamalla. Nauti elämästä, älä ota turhia paineita.
    Mä olen itsekin suorittaja, stressaaja, haluan olla toisille mieliksi, onnistua, että vanhemmat olisivat ylpeitä. Sitten sairastuin anoreksiaan ja mun pieni maailmani romahti, mun unelmani romahtivat ja mitä mä nyt teen? Tuhoan elämäni.
    Ole ihana itsellesi ja anna itsellesi armoa. Äläkä laihduta enää.. Älä laihduta enää.

    VastaaPoista
  4. Pistää vihaksi tuo, kun vanhemmat vaativat enemmän ja enemmän; mikään ei riitä. Toki voi tehdä heidän tahtonsa vastaisesti, mutta he kyllä pitävät huolen että podet siitä huonoa omatuntoa. Sanon sinulle silti: älä kuuntele äitiäsi, vaan seuraa vaistojasi ja tee kuten itse parhaaksi näet.

    VastaaPoista
  5. Voi että sinua pikkuista :( <3
    Mulla on paha olo sun puolesta.. Uskoisit vain, että olet aivan täydellinen itsesi juuri tuollaisena. Ei sun tarvitse painaa 50 kiloa syksyllä, ei sun tarvi hakea lääkikseen vain siksi että äitisi haluaa, ei sun tarvitse miettiä inhottavia asioita ja hävetä itseäsi, ulkonäköäsi, painoasi!

    Voimia! <3

    VastaaPoista
  6. Omakohtaiseen kokemukseen pohjautuen sanoisin, että kannattaa tehdä opiskelujuttujen kanssa ihan niinkuin sydän sanoo. Vanhempani kaavailivat minulle myöskin lääkärin uraa, mutta päätinkin lähteä opiskelemaan opettajaksi. Ei kannata kapinoida pelkän kapinoinnin vuoksi (mitä järkeä siinä edes olisi?), vaan rauhallisesti selittää äidillesi että et halua lääkäriksi vaan haluat opiskella psykologiaa. Omalla kohdallani vanhempani eivät ollet läheskään niin pettyneitä kuin mitä olin aluksi olettanut, pikemminkin tuntui kuin he olisivat olleet jopa vähän iloisia siitä, että uskalsin kerrankin sanoa oman perustellun mielipiteeni johonkin.

    Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos rakas, toi oli ihana kommentti. ♥
    Mä vähän ihmettelen noita anonyymeja... Ne varmaan ajattelee, että kaikkien elämä on samanlaista kuin niiden. Jos on luonnostaan sellainen ihminen, joka haluaa miellyttää muita, niin siitä tavasta on vaikea päästä eroon.

    Toi kuva on ihana, se sopii just hyvin mun ajatuksiin. Etkö voisi puhua vaikka äitisi kanssa? Sano, että sulla on omia unelmia. Koska jos tekisit niin kuin äitisi toivoo, vaikka et haluaisi, niin kadut myöhemmin :(
    Haleja, itse olet ihana ♥

    VastaaPoista
  8. Miulla pistää vihaks noi ihme anonyymit, jotka ei ymmärrä mitää mistää eikä minkään vertaa tarvii ottaa vastuuta puheistaan ja "neuvoistaan" kun eivät oo edes rekistöröityneet tänne tai omista omaa blogia. -.-

    Tsemppiä siulle sinne, kyllä sie onnistut!(: <3

    VastaaPoista

I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well," "I ate before I came"
Then someone tells me how good I look
And for a moment, for a moment I am happy
But when I'm alone, no one hears me cry